Juha (Juhani Aho)

Juhani Aho on nimenä ollut minulle olemassa aina. Asuessamme Iisalmessa ollessani esikouluiässä kävimme joskus katsomassa vanhaa veturia, jonka äiti ja isä kertoivat olevan sen, jolla Juhani ja Liisa matkusivat Ahon romaanissa Rautatie. Pari vuotta sitten joululomalla tartuin lopulta tuohon Rautatiehen, mutta se taisi kyllä jäädä lopusta hieman kesken. Sitä kahlasi läpi vain, jotta oppisi tietämään, mikä on kirjojaan tuo Juhani Ahon Rautatie, jolle isä ja äiti olivat naureskelleet.

Tänään törmäsin kirjaston tänään palautetut -hyllyssä Ahon romaanin Juha. Nimi haisi tutulta, ja nappasin sen mukaani.

Se oli loistava.

Vanhat suomalaiset ovat. Kieli on runollista ja musiikinomaista. Sen luo rytmi, joka syntyy harkituilla sanojen pois jättämisillä, pilkutuksilla, tavoilla ilmaista asia vaihtoehtoisella tavalla virkkeen ja kappaleen rytmin hyväksi. Kyllä rytmiä hallitsevat nykysuomalaisetkin, mutta vuosisata sitten kirjoitetussa se tuntuu luonnollisemmalta.
Konstailematon on se adjektiivi, joka noita lähteenpuhtaita vanhempia suomalaisten kirjailijoiden klassikkoteoksia parhaiten kuvaa. Heidän jälkeensä tulleet joutuvat tekemään niin paljon erottuakseen, antaakseen tekstilleen omintakeisen leiman. 1900-luvun alun kirjoissa voimme vielä löytää puhtaampana tarinan, mikä uudemmassa on ehkä kiedottu yksityiskohtien paljouteen ja kikkailuun.

Wanhojen suomalaisten etuja voisi kuvata ainakin kolmella ranskalaisella viivalla:

– Tapahtumapaikat ja -ympäristöt ovat selkeitä, niiden kehittelyssä ei ole pyritty mahdollisimman erilaiseen ja uuteen: lukijan huomio pääsee kohdistumaan ympäristön hahmottamisen sijaan itse tapahtumiin ja henkilöihin. Paikkakunnatkin ovat usein tuttuja.

– Kirjoissa on usein vahvasti läsnä maanviljelyskulttuuri. Se viehättää ainakin minua, luulen, että suurimman osan suomalaisista joku sukuhaara on viljellyt maata ja kasvattanut lehmiä, ja luemme mielellämme, millaista elämä tuohon aikaan on heillä ollut.

– Henkilöhahmoissa on selkeimmillään, usein sopivasti liioiteltuna, suomalaisia perusluonteenpiirteitä: kyvyttömyyttä ja haluttomuutta antaa positiivista palautetta, kyvyttömyyttä puhua tunteista, melankolisuutta ja itsemurha-alttiutta, rakkautta luontoon.


Juha on todella positiivinen yllätys. Jos juonta kovin avataan, kärsii yllätys. Mutta rakkauteen se toki liittyy, ja ollaan sen kysymyksen äärellä, minkä äärellä olemme kaikki aika ajoin:
valuuko elämäni hukkaan, jos jään?
Vertaamme toisten elämiin, ja koemme elävämme avovankilassa. Taloudellisten ja sosiaalisten syiden kirstuista löydämme kuitenkin aina syyt jäädä, mutta niille kumartuessamme lyömme takaraivomme häpeää pelkuruudesta ja itseinhoa vapauttavaan arkunkanteen.

Entten tentten on ihmisen osa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.