Sadan vuoden yksinäisyys (Gabriel García Márquez)

 
No eipä suuremmin iskenyt tämä kirja.
Ei ole Etelä-Amerikka se maanosa, josta kerrotut tarinat minun mielikuvitustani, kaukokaipuutani ja nostalgiannälkääni parhaimmin hivelisi. Ihastustahan se herättää tietää, että macondolais-miehen aisan päällä kulkee vaikka oluttuoppi, että macondolainen seksivietti on vireä jopa siihen saakka, että oma sukulainenkin kelpaa. – Mutta mitä jäi käteen?


Luin tämän kirjan osallistuakseni Kirjoja ja kakkuja -blogin lukuhaasteeseen, jolla kirjabloggaajat kunnioittavat juuri edesmenneen Gabriel García Márquezin elämäntyötä. Olen aina halunnut tämän kirjan lukea, sillä sen nimi on niin kaunis, ja siksipä osallistunkin tämän lukemisella koko Marquezin tuotannon lukemisen yhteisprojektiimme. 

Odotin nimensä mukaista kirjaa. Piti olla hyvin haikea tunnelma, tarina siitä, miten me kaikki kuitenkin olemme yksin. Samaa tunnelmaa, joka on tässä Salvatore Quasimodon runossa: 

Jokainen yksinään maan sydämellä 
auringonsäteen lävistämänä: 
ja äkkiä on ilta.  

Odotin, että kirjassa tuota yksinäisyyttä ei ole vielä käännetty hyväksi (jota yksinäisyys, yksin olemisen taito, jalostuneimmillaan on). Odotin kiehtovaa, viileää, harmaasävyistä sumuiset-vuoret -tyyppistä tunnelmaa.

Halusin heittäytyä kirjan vietäväksi, ja siksi en takertunut opiskelemaan kirjaan putkahtelevien henkilöiden tarinoita ulkoa. Mutta pikkuhiljaa, kun mentiin jo viidennessätoista samannimisten miesten sukupolvessa, alkoi mietityttää, että vieköhän tämä jotakin lukukokemuksestani, etten enää pysy kärryillä henkilöistä. Yritin kuitenkin olla tarinan vietävänä ja jättää murehtimatta.
Arvoitukseksi jäi, kuinka paljon kirja olisi antanut enemmän, jos olisin ollut tarkempi henkilöiden kanssa. Selväksi tuli kuitenkin hyvin se, että suku, josta kirja kertoi, kohtasi moninaisia hauskoja vaiheita. Mutta paljonko noiden vaiheiden kuuleminen antoi lisäarvoa niihin minun elämäni päiviin, kun tuota kirjaa luin? Eivätpä juuri antaneet.
Mutta tiedänpä nyt – pintapuolisesti – tarinan tuon niin kauniin kirjannimen takana.

Kirja kuvaa, kuulemma, Kolumbian kansan vaiheita symbolisesti tämän yhden kylän ja suvun vaiheina. Jos Kolumbian hirstoriaan on perehtynyt, ja siitä on kiinnostunut, saa kirjasta varmasti enemmän. Minua tausta ei kiinnostanut sen vertaa, että olisin Wikipediasta Kolumbian historiaa käsittelevän kappaleen viitsinyt lukea. Halusin lukea kirjan itsenäisenä teoksena, ja antaa sen antaa sellaisen tunnelman, minkä se sellaisenaan antaa. Antoi tunnelman nojoo, nojaa, olisin odottanut enemmän.


Silti kirja oli jollakin tapaa viehättävä (en keksi parempaakaan sanaa, mutta en tarkoita viehättävää samalla tavalla, kuin tunnelma ovat viehättävä wieniläisklassisissa tanssiaisissa, missä ei kyllä puhuttu alapääosastosta asioiden omilla nimillä). Pidin kirjailijan suorasanaisesta tyylistä. Ja niistä maagisista elementeistä, "liiotellaanpa nyt vähän, kun ei tämä ole niin vakavaa" -ajatuksella kirjoitetuista.

Suosittelisinko? Kyllä, siksi, että tämä on niin vahvasti "pakko-tuntea" -osastoa. Mutta enemmänkin tämä kuuluu "pakko-tuntea" -osastoon itsellään etelä-amerikkalaisilla, joille Marquez nobelistina on iso nimi, niin kuin vaikkapa Sibelius meille, ja Sadan vuoden yksinäisyys hänen rakastettu pääteoksensa, niin kuin Sibeliuksen Finlandia on meille monelle (jos jälleen sallitaan kirjallisuuden ja säveltaiteen rinnastaminen). 
Suomalaisen haluaisin mieluummin lukevan vaikkapa Arvid Järnefeltin Isänmaan, joka meissä liikuttaa luullakseni jotakin samaa, mitä Sadan vuoden yksinäisyys kolumbialaisissa. Isänmaan luettuani rakastin omaa maatani hetken niin paljon, että vaivauduin jopa isovanhempieni kahvipöytään kyselemään, mistä minä olen tullut. Se oli mielenkiintoista, nuo tarinat Karjalasta ja Etelä-Pohjanmaalta, ja isänmaanrakkaudentunne hieno tunne. Jo sen tunteen kautta Marquezin tärkeys omilleen on helppo ymmärtää.

Ja täytyy lisätä, että onhan Sadan vuoden yksinäisyys myös suomalaisten suosiossa, ainakin sen perusteella, mitä Facebookissa muut kirjabloggaajat kirjaa sivusivat tästä haasteesta keskustellessamme. 
Minäkin olisin tästä mielelläni pitänyt enemmän, mutta ehkä kymmenen vuotta myöhemmin sitten.;)


Tuossa vielä kappale, jonka tunnelmassa yhdistyvät isänmaanrakkaus ja sadan vuoden yksinäisyys. Einojuhani Rautavaara ja Cantus Arcticus, konsertto linnuille ja orkesterille, osa 2; Melankolia.
Älä jätä kuuntelematta!

9 kommenttia:

  1. En ole lukenut kirjoja, mutta lukenut arvioita, useat ovat olleet varsin nuivia, ehkä siksi kirja kiinnostaa enemmän :)

    VastaaPoista
  2. Minäkään en tähän kirjaan päässyt sisälle millään. Koko ajan ajattelin :"Tästä pitäisi innostua, kehuttu klassikko, onko minussa jotain vikaa ?", mutta luulen ongelmana olleen aikakauden. Ilmestysmisaikanaan kirja oli jotain uutta, nyt on tullut luettua samantyylisiä jo paljon parempiakin.

    Marquezin Rakkautta koleran aikaan muuten on aivan mahtavan ihana ja juuri tuollainen vähän haikea, mutta kuitenkin hauska. Siitä olen tykännyt tosi paljon jo 20v sitten ja 10v sitten ja vieläkin...

    VastaaPoista
  3. Samoin aatoksin.:) Pitääpä lukea tuo Rakkautta koleran aikaan! Kiitos vinkistä!:))

    VastaaPoista
  4. Luin tämän blogini alkuaikoina ja nykyään kutsun kirjaa Sadan vuoden piinaksi, leikilläni, mutta vastaa myös aika paljon ajatuksiani tästä. En voi sanoa hirveästi pitäneeni, vaikka ei kirja täysin huonokaan ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelkäsin tekeväni itestäni täydellisen moukan jos meen sanomaan, että ei ollu kovin häävi, varsinki, ku kirjailija on just kuollu (ja pitäs koittaa hänen nimelleen tehä kunniaa). Mutta eihän se kirjailijan nimeä yhtään haalista, jos minä en teoksesta saa täysin koppia, rauha hänen sielulleen ja myös minun mielelleni.;) Moukkamaisuutta vähentää onneksi nyt seki, että on muitaki, joille tää on ollu semisti pakkolukemista.;)

      Poista
  5. Mukavaa lukea tästä arvostelu, kun tuntuu, ettei tähän ole vähään aikaan törmännyt missään! Ostin itse ko. kirjan kirpparilta ja shoppailuseuranani ollut lukijaihminen totesi tämän kirjan olevan "vähän nolo, en ostaisi". Mutta jostain syystä tuo kirjan nimi on jäänyt mieleen, että pitäisi tuntea ja lukea. Jostain syystä en ole vaan saanut aikaiseksi päästä alkua pidemmälle... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jostain syystä ja jostain syystä :P (en oikolue kommenttejani)

      Poista
  6. Satunnainen ohikulkija15. toukokuuta 2014 klo 21.24

    Minut tämä tempasi aikoinaan mukaansa niin voimakkaasti, että hukkasin tätä lukiessani pikkusiskoni leikkipuistoon. Opetus: hyvä lapsenvahti ei lue Márquezia.

    VastaaPoista
  7. Vanha ihminen
    minä
    en jaksanut sotkuisten henkilöhahmojen takia. Nimetkin samankaltaisia. Sivistyksessä oleva aukko ei täyttynyt

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.