Leikin loppu (Ishmael Beahin)

Hyvä kirja on sellainen, jota luet syödessäsi, vaikka se vie ruokahalun ja kivistää vatsaa
ja luet sitä vielä vuoteessasikin, vaikka tiedät, että se vie unesi, ja aamustasi tulee kamala. 
Hyvä kirja täytyy lukea niin nopesti kuin mahdollista, sillä pidät siitä niin valtavasti, ettei mikään muu ole tärkempää – tai siksi, että sen herättämistä tunteista on vain päästävä mahdollisimman nopeasti eroon.

Tämä kirja oli kamala. Jo ensi sivuilla minulle tuli tunne, etten haluakaan. En tänä keskiviikkona, en näin rankan viikon keskellä. Haluan mieluummin jotakin helpompaa, hieman kevyempää
Mutta ei kirjaa voinut heittää pois. 
Voin pahoin kaksi päivää, ja illalla itkin pimeän konserttisalin viidennellä rivillä Haydnin sellokonserton tuudittaessa väsynyttä. Maailmassa on kaunista ja hyvää, mutta onko se totta.


Ishmael Beahin romaani Leikin Loppu on kuvaus Sierra Leonen sisällissodasta lapsen silmin. Kirjan äärimmäisen taitavasti luotu tunnelma on lohduton. Kirjoittaja luo rivien päälle verensekaisen huurteen, joka saa voimaan pahoin.

Jos viimeksi lukemani – sattumalta sotaa käsittelevä romaani sekin – Jari Tervon Troikka oli mielenkiintoinen kuvaus sisällissodasta, miten kuvailisin Beahin teosta? Hyvin mielenkiintoinen? Erittäin mielenkiintoinen? Äärimmäisen mielenkiintoinenEi tunnu riittävältä.
Tämä kirjoittaja tietää tappajan mielen. Hän avaa nuo ajatuskulut niin, että me ymmärrämme ne.
Hän kuvaa vihan, katkeruuden ja turhautuneisuuden tavalla, joka ei mystifioi noita tunteita. Niiden takana on selkeä syy, ne ovat seuraus, hyvin yksinkertaisen yhtälön tulos. Kosto on taas ymmärrettävissä selkeänä ja väistämättömänä seurauksena noista tunteista, kun niitä hellitään seuraavankaltaisilla sanoilla:  Nämä ihmiset polttivat sinun perheesi. Keksitkö mitään, mitä voisit heille tehdä? Varmistaakseen, että nuo ihmiset eivät enää koskaan tee pahaa kenellekään, perheensä menettäneellä lapsella eivät keinot lopu kesken – varsinkaan, kun mielikuvitus on rikastunut sadoista tunneista sotaelokuvia.

"Saidun perhe ei kyennyt pakenemaan kaupungista hyökkäyksen aikana. Hän oli yön sängyn alla piilossa vanhempiensa ja yhdeksäntoista-, seitsemäntoista- ja viisitoistavuotiaan sisarensa kanssa. Aamulla kapinalliset murtautuivat taloon ja löysivät hänen vanhempansa ja sisarensa. Kun kapinalliset ryntäsivät sisään, Saidu oli ullakolla henkeään pidätellen ja kuunteli sisartensa valitusta, kun kapinalliset raiskasivat heidät. Hänen isänsä huusi miehiä lopettamaan, ja yksi kapinallisista iski häntä aseensa perällä. Saidun äiti itki ja pyysi tyttäriltään anteeksi, että oli saattanut heidät tällaisen mielipuolisuuden uhreiksi.--
"Tunnen vieläkin sisälläni sisarteni ja vanhempieni tuskan. Kun kapusin alas kapinallisten lähdettyä, en pysynyt jaloillani ja kyyneleet jähmettyivät silmiini. Tuntui, kuin suoniani olisi kiskottu ulos ruumiistani. Minusta tuntuu siltä vieläkin, sillä en pysty olemaan ajattelematta sitä päivää. Mitä pahaa siskoni olivat kenellekään tehneet?" Saidu sanoi kerrottuaan tarinansa meille kerran eräässä hylätyssä kylässä. Hampaitani vihloi, kun kuuntelin kertomusta. Silloin ymmärin, miksi hän oli aina niin hiljainen.
-- 
"He ovat menettäneet kaiken, mikä tekisi heistä inhimillisiä. He eivät ansaitse elää. Siksi meidän on tapettava heistä joka ikinen. Ajatelkaa, että tuhoatte suuren pahuuden. Se on suurin palvelus, jonka voitte maallenne tehdä." Luutnantti veti esiin pistoolinsa ja ampui kaksi laukausta ilmaan. Ihmiset alkoivat huutaa: "Meidän pitää tappaa ne kaikki..."


Mitä ovat traumat? Millaisia haasteita vaikeasti traumatisoituneen ihmisen kuntoutukseen liittyy? Mikä on välivalta- ja sotaelokuvia tuottavien tahojen eettinen vastuu? Onko kansainvälisistä avustusjärjestöistä ehkä sittenkin joksus jotakin hyötyä sen lisäksi, että ne tarjoavat työntekijöilleen ihania valkeita lakanoita kalliissa hotelleissa? Huumeetko vapaaksi?

Ei muuta kuin kirja käteen, voimaan pahoin ja pohtimaan kohta maailmaa. Ja toivottavasti toteamaan lopulta, että onpa vain aika metkaa, että meidän maassamme on rauhan aika, ja perheenjäseneni ovat elossa. Heitähän voisi itse asiassa joskus puhelullakin heittää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.